Minä ja mistä se kaikki alkoi

Sanna ja Kusti 1997

Saletisti-kennel sai alkunsa syksyllä 1995, kun kolmiluokkalaisen Sanna-tytön yksinhuoltajaisä toi perheeseen ystävältään saadun, seitsemän vuotiaan Suomenlapinkoira-uroksen. Koira, Kusti nimeltään, eli tavallisen perhekoiran elämää, kulki perheensä mukana mökillä, tuli tytön kainaloon nukkumaan pyydettäessä, antoi tassua makkarasta ja söi marketin kuivamuonaa kotiruoalla höystettynä. Koskaan ei Kustia tarvinnut eläinlääkärissä käyttää, ei edes sen viimeisellä matkalla - siitä huolehti mökkinaapurin metsämies.

Oli vuosi 2004. Tuo kolmasluokkalainen tyttö oli jo isoksi kasvanut ja lähtenyt maistamaan työelämää. Kotona oli kissa, mutta mieleen oli jäänyt lapsuuden ja varhaisteinivuosien paras ystävä, musta karvapallo Kusti. Mahtaisikohan sen sukulaisia vielä olla jossain? Kustin rekisteritodistusta ja muita papareita oli ollut aina hauska selata. Ne olivat jo aikaa sitten jonnekin kadonneet, mutta nimen muisti vielä, Guorzzu, ja sukutaulussa oli ollut joku Kalikkakaula ja Poromiehen Kupru - hassuja nimiä, joten olivat jääneet mieleen. Netistä löytyi lapinkoirien foorumi - lapikas.net. Sinne laittoi nuori nainen kyselyn - ja sai vastauksen.

En ollut ainoa, johon Kusti oli jättänyt lähtemättömän vaikutuksen. Eräs toinenkin nuori nainen oli tähän pentuna rakastunut, parhaan ystävänsä vanhemmat kun lapinkoiria kasvattivat. Suomenlapinkoirilla on tapana valloittaa ihmisten sydämet - ja niin oli käynyt myös Niinalle. Tämä oli perustanut oman Famolas-kennelinsä, jonka toisen pentueen isänä toimi Tsalmo - Kustin velipuoli. Tästä tiedosta heräsi kipinä, joka roihahti 23.5.2007, kun Niina soitti Sannalle, että Famolas Anselmi on nyt sitten saanut turkulaisen Tatsy-nartun kanssa eilen viisi pentua. Vuorokautta myöhemmin olin yhden pennuista itselleni varannut.

Kuro uuteen kotiin lähdössä 2008

8 viikkoa myöhemmin kävimme hakemassa Pontuksen. Nimi tosin oli omassa mielessä ollut
ensinäkemisestä asti Kuro, joka tarkoitti mustaa japaniksi. Olin kovinkin ovela kun nimesin mustan pennun Mustiksi. Vaikka koiria oli lapsuudessa ollut ja niistä olin paljon lukenut etukäteen, en ollut todellakaan varautunut oikeaan koiranomistajan arkeen. Ensimmäiseksi tunsin hirveätä syyllisyyttä - kuinka väärin olinkaan Kustia lapsena kohdellut. Kuro opetti minulle, mitä on omistaa koira, omata nelijalkainen kumppani, ja kärsi kaikki virheideni seuraukset. Kuron kautta myös rakkauteni suomenlapinkoiriin vain kasvoi ja löysin aivan uudet sosiaaliset ympyrät. Kuro opetti minulle kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä - anteeksiantoa ja ymmärrystä. Siitä tuli korvaamaton osa elämääni ja se kulki kanssani kaikkialle.

Alusta alkaen Kuroa oli tarkoitus käyttää jalostukseen. Kuron kanssa treenattiin lajia jos toistakin, käytiin näyttelyissä ja oltiin tekemisissä lappalaiskoirayhteisön parissa. Tätä edesauttoi se, että ystäväni Riikka "vahingossa" otti itselleen Kuron hakureissulla tämän veljen Vertin. Ja mikäs sen hauskempaa kun hyvän ystävän kanssa pienten veljesten kasvattaminen. Valitettavasti kuitenkin Kuron emällä puhkesi addison ja myöhemmin Vertillä epilepsia, joten jalostustoiveet haudattiin lopullisesti 2012 kun Kuro päätettiin hormonitoiminnan tasoittamisen vuoksi kastroida.

Aina ei koirien kanssa olla ihan samalla aaltopituudella.

Kuron alkuperäinen jalostusajatus oli kuitenkin herättänyt minussa kipinän kasvatustoimintaan. Kaveria Kurolle oli katseltu ja keskusteltu pidemmän aikaa, kunnes 2010 lopulla silmiin osui Lahtelaisen kennelin ilmoitus tulevasta astutuksesta. Urosehdokkaana Cantavia Kodinonni, huimat 203 pistettä luonnetestistä pokannut uros. Viestiä lähetin samantien ja 27.3.2011 kävin hakemassa onnistuneen näyttelyreissun päätteeksi Vanilla's Honey Finnish Designin sijoitukseen. Tytölle tuli nimeksi Donna, tällä kertaa italialaisen teeman mukaan. Tyttönen oli kuvissa ollut sen verran poseeraava sorttia, että leidimäinen nimi oli ehdoton.

Donnan kanssa opin hyvin nopeasti ettei yhden koiran kasvattaminen vielä mestariksi tee. Ja ennen kaikkea ettei yhdet opit sovi joka koiraan. Sijoitustoiminta toi myös muutamat uudet käytännöt koiranomistamiseen; lähinnä psykologisen vastuun, joka painoi Donnan kasvatuksessa. Tieto siitä, että tekemäni virheet eivät koskeneet omaa koiraani vaan sijoituskoiraa painoivat omallatunnolla aina satunnaisesti. Kaiken kaikkiaan sijoituskoiran omistaminen oli kuitenkin positiivinen kokemus. Paitsi edullinen vaihtoehto rotukoiran hankintaan, sijoituskoiran kanssa kasvattajan tuki oli normaaliakin lähempänä. Donnalle löytyi hoitopaikka aina kasvattajan luota, näyttelyitä maksoimme puoliksi ja pääsi Donna kahdesti Tallinnaankin esittelemään taitoja. Sijoituskoiran hankkiminen oli erinomainen päätös - pitkälti Vanilla's Honey kennelin omistajan Marjon ansiosta.

Lauma kasassa.

Mitä enemmän olin tekemisissä koirieni kanssa, sitä enemmän haluni antaa oma panokseni tämän upean rodun säilyvyydelle kasvoi. Keväällä 2014 päätin sitten lähteä kennelliiton järjestämälle kasvattajan peruskurssille ja sen läpäisinkin heti ensiyrittämällä. Kesällä 2014 Donna astutettiin Lappjuscan Bjarnella ja sai neljä pentua Vanilla's Honey kenneliin. Tämän myötä sijoitussopimuksemme ehdot täyttyivät ja Donna siirtyi kokonaan nimiini. Allekirjoitin syksyllä 2014 kasvattajasitoomuksen ja kennelnimianomus Saletisti-nimellä lähti eteenpäin.

To be continued...

400 eurolla terve koira

Kuro aloitti mystisen takajalan ontumisen viime perjantaina. Aina levon jälkeen koira oli viitisen minuuttia täysin kolmijalkainen - ulos päästyään energiaa ja meno löytyi kuitenkin vanhaan tuttuun tapaan. Pikaisen googlettamisen jälkeen nivelrikko nousi loogisimmaksi vastaukseksi. Maanantaina ei sitten muuta kuin eläinlääkäriaikaa soittamaan ja onneksi aika saatiinkiin nopeasti.

Kurohan on kolmivuotiaana tutkittu terveeksi niin lonkkien, polvien kuin kyynärien osalta. Eläinlääkärin taivuttelujen jälkeen mielipide oli, että kyllä se selvästi tuota lonkan taivutusta aristaa. Nivelrikkoa epäilivät itsekkin joten ei kun rauhoituspiikku persuksiin ja röntgeniin. Tulokset olivat kuitenkin mieluisat! Niin lonkat kuin polvet edelleen, yli seitsen vuotiaana, täysin puhtaat. Määräsivät tulehduskipulääkekuuriin (vert. ihmisten ota buranaa) ja löivät käteen yli kolmensadan euron laskun. No, onneksi on eläinlääkärikuluvakuutus, joka korvasi tuosta kaksi sataa :) Nyt katsotaan lähteekö ontuminen pois ja ennen kaikkea odotetaan uusiutuuko joskus. Lisäksi ottivat Kuron kuonossa olevista pikkupateista solunäytteet - ja sanoivat vasta näytteiden oton jälkeen, että ne pitää poistaa joka tapauksessa. Eli ainakin vielä yksi nukutus on edessä ennen sitä viimeistä :(

Kuvatodisteet ensi"lumesta". Vaikka maahan asti
lumi ei valkoisena ehdi, niin lapinkoiran turkissa
se on hetken valkoinen :)

Kävimme myös eilen, eli tiistaina, silmätarkastuksessa Lahdessa, jonne upposi 75 euroa matkoineen. Kyllä taas kirotutti ettei omista tuota ajokorttia, autosta puhumattakaan, kun vieraahkossa kaupungissa julkisilla joutui reissaamaan. Toisaalta ihanaa kun on koirat, jotka osaavat käyttäytyä liikenteessä :) Viralliseen silmätarkkiin menimme a) jotta tiedän mikä mahtaa olla Kuron silmien tilanne ja b) koska Kuron vasen silmä on viime kesäisen silmähaavarumban jälkeen muuttunut aivan eri väriseksi - aivan kuin sillä olisi siniharmaa piilolinssi. Epäilin teitenkin heti, että kyseessä on jokin rappeumajuttu, jonka kovat silmätipat olisivat aiheuttaneet. Iloiseksi yllätykseksi Kuro sai kuitenkin terveen lausunnon silmistä! Arpeumaa kuulemma on ja sen vuoksi silmä taittaa valoa eri tavalla, mutta mitään haittaa näölle siitä ei ole :)

Tämän viikon saldona siis terve seitsemän vuotias koira. Kyllä on taas mamma ylpeä - harmittaa vain
taas, että veljen ja emän sairauksien vuoksi ei jalostuskäyttöä Kurolle koskaan voitu harkita. Toivottavasti tulevaisuudessa myös lapinkoirien epilepsialle ja addisonille saataisiin geenitestit niin ei tarvitsisi sulkea pois jalostuksesta koiria pelkän ehkän takia.

Silmätarkastuksesta vielä sen verran, että tällaiset joukkotarkastukset ovat paitsi lompakolle edullisempia, myös hyviä treeni- ja sosiaalistamistilanteita. Kurolla pysyi hermot suhteellisen hyvin kasassa, pahempia räjähdyksiä toisille koirille ei tullut. Lisäksi pääsimme treenaamaan tottelevaisuutta häiriön alla. Lähinnä hioimme seuraa-komentoa sanasta eikä, että poitsu lähtee liikkeelle, sanoin minä mitä tahansa ;) Lisäksi seurustelimme erään Kuroon ihastuneen pikkutytön ja tämän koiran (lunnikoira? pohjanpystykorva?) kanssa sekä kahden lapinkoiranartun kanssa. Iloiseksi yllätykseksi kyseessä olivat Myrtti ja Mette - parivaljakko, jota olen reilu vuoden verran seurannut blogisfäärissä, kun tuossa vajaa pari vuotta sitten aloin harkitsemaan kolmannen koiran ottamista.

Matka alkaa

[Sivujen ulkoasun muokkaukseen tehty tekstinrykäisy]

Ajatus Suomenlapinkoirien kasvattamisesta lakkasi olemasta ajatus eilen, 2.9.2014, kun allekirjoitin kasvattajasitoomuksen ja siirsin Donnan omiin nimiini.

Varsinaisesti matka on kuitenkin alkanut jo vuosia sitten, tarkalleen ottaen lähes 20 vuotta sitten, syksyllä 1995. Kyseinen vuosi oli muutosten aikaa, elämäni tukipilari, Mamma eli isäni äiti menehtyi, mutta niin kuin usein elämässä, kun menetämme, jotain muuta tulee tämän tilalle.

Tässä tapauksessa kyseessä oli Suomenlapinkoira uros Kusti. 7-vuotias kiertolainen, syntynyt samana vuonna kuin pikkuveljeni. Ja tämän matkan todellinen alku.