B-pentujen miitti 12.8.2017

B-pennut tapasivat synnyinkodissaan ja tässä hieman kuvasaastatta :)

#isinkulta

Me ihmiset inhimillistämme eläimiä liikaa. Todellisuudessa
minulla on todennäköisesti enemmän ikävä Coraa kuin
sillä minua...

Vuoden 2016 lopulla eräs hyvä ystäväni soitti ja kertoi, että hänen vuokranantajansa oli näyttänyt vihreää valoa lemmikin ottamiselle - joten luonnollisestikin hän soitti ensimmäiseksi minulle kysyäkseen, koska seuraava pentueeni syntyy. Keskustelimme kevään pentusuunnitelmista ja sitten sanoin ensimmäistä kertaa ääneen sen mitä olin muutaman kuukauden jo pohdiskellut: Onhan tuossa tuo Cora.

Cora; ihanan raivostuttavan rakas riiviöni. Cora; tuo "olen hullu kun otan kolmannen koiran tähän elämäntilanteeseen", mutta joka oli "unelma yhdistelmästä". Minun oma pieni pylpyrä. Joka jouduttiin streiloimaan hormonihäiriön vuoksi.

Uudessa kodissa Cora on yleisen yhdessäolon
lisäksi aloittanut mm. etrsijäkoiratreenaamisen.

Mutta koirani ovat minulle muutakin kuin jalostusmateriaalia. Ne ovat elämänkumppaneita, rakkaita ystäviä ja tiettyinä päivinä ainut syy nousta ylös sängystä. Olen moneen kertaan kritisoinut kasvattajia, jotka myyvät pois koirat, jotka eivät syystä tai toisesta sovikaan enään jalostukseen. Ja nyt tuo ajatus kummitteli omassa mielessäni.

Mutta miksi juuri nyt, mikä muuttui? Ei minulle tullut mieleenkään luopua Corasta kun puoli neljän aikaan aamulla rämmimme metsässä, jottei tämä huutaisi kun lähdin aamuvuoroon. Tai kun joka päivä töistä tullessa siivosin puoli tuntia tämän askarteluja. Kun jouduin hylkäämään haaveeni Kuron jalostuskäytöstä, ei mieleeni koskaan juolahtanut tämän pois antaminen. Miksi siis ajattelin tällaista Coran kanssa?

Kukaan meistä ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Vietin viime vuoden lopun jotakuinkin vuoteenomana. En vieläkään tiedä miten onnistuin huolehtimaan koiristani tuohon aikaan. Ehkä koska en oikeastaan pystynytkään.
Saivat ne ruokaa ja pari tuntia liikuntaa päivässä, mutta siinäpä se. Corassa se näkyi kaikkein selvinten. Cora on nuori koira, joka kaipaa muitakin aktiviteetteja kuin hihnalenkkejä. Kykenenkö tällä hetkellä antamaan tälle sellaisen kodin jonka hän ansaitsee; kodin jossa muutkin kuin tämän perustatarpeet tyydytettäisiin?

#isinkulta

Niimpä uuden vuoden jälkeen Cora lähti hoitoon Helsinkiin ja itse aloitin toipumisen. Pääsiäisenä allekirjoitimme myyntisopimuksen ja Corasta tuli virallisesti nuoren pariskunnan silmäterä. Kyllä siinä vaiheessa kävi mielessä, että pitäisikö olla vain itsekäs ja ottaa koira takaisin. Donnakin selvästi kaipasi leikkikaveria. Toisaalta Coralla on aivan yhtä hyvä olla uudessa kodissaan kuin minunkin luona; todennäköisesti sillä on jopa paremmat oltavat. Ja itselläni on aikaa rauhassa toipua näiden vanhusten kanssa. Ja kun elämäntilanne sen sallii, ehkä ottaa uuden kolmannen koiran, joka toivottavati soveltuu vielä kasvatustoimintaankin. Mikään näistä järkevistä pähkäilyistö ei kuitenkaan poista sitä tosia asiaa, että Cora tulee aina ja ikuisesti olemaan minun pieni rakas pylpyrä.